Pientä pohdintaa energiasta

- Ydinvoima on vaarallista
- Vesivoiman lisärakentaminen tuhoaa ympäristöä
- Turve ja kivihiili ovat ilmastovaikutukseltaan molemmat yhtä huonoja
- Tuulivoima on kallista ja tehotonta

Mistä me sitten saamme tulevaisuudessa virtaa näyttöpäätteisiimme, jos taloudellisesti ja luonnon kannalta järkevää energiantuotantomuotoa ei olekaan olemassa?

Toisaalta…

- Ydinvoimahan voi ollakin turvallista ja hyvin valvottua ,
- Vesivoimaa voitaisiin rakentaa helposti vielä 470 MW lisää ,
- Turve on työllistävä, kokonaistaloudellinen energialähde
- Tuulivoima osoittautuu myös taloudelliseksi energialähteeksi

Mikä on totuus?

Faktaa on ilmeisesti kuitenkin se tieto, että tätä pohtiessani 5.6.10 klo 16.57 Suomessa kulutettiin 7971 MW sähköä , josta itse tuotimme 6193 MW. Tuontisähköstä (1778 MW) valtaosa (1487 MW) tuotettiin Venäjällä, olosuhteissa, joita emme tunne niin hyvin, kuin tunnemme oman maamme sähköntuotanto-olosuhteet. Olisiko sähköntuotannon omavaraisuuden lisääminen kuitenkin globaalisti katsottuna ympäristöystävällinen vaihtoehto? Energiansäästön ohella, tottakai.

Puolue sosiaalisessa mediassa, miksi yksisuuntaisesti?

Karri Anttila on käynyt blogissaan ansiokkaasti läpi poliittisten puolueiden osallistumista sosiaalisessa mediassa tapahtuvaan viestintään ja pohtinut miksi puolueen pitäisi olla aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Aloin itse näiden kirjoitusten innoittamana pohtimaan mahdollisia syitä siihen, miksi puolueet ovat passiivisia SoMe:n käyttäjiä, eli tyytyvät pääsääntöisesti yhdensuuntaiseen viestintään ja sitä, että tuleeko puolueen itsessään olla aktiivinen keskustelija sosiaalisessa mediassa.


Yksi iso syy passiivisuuteen voi olla se, että sosiaalisessa mediassa käytävät keskustelut näkyvät usein myös muille kuin keskusteluun aktiivisesti osallistuville (esim. Twitter). Tällaisesta keskustelusta voidaan sitten esimerkiksi nostaa esiin yksittäinen kommentti, joka asiakokonaisuudesta irrotettuna voi olla ristiriidassa puolueen virallisen kannan kanssa. Toinen samankaltainen riski on, että keskustelun tiimellyksessä puolueen virallista kantaa edustava "somettaja" saattaa päästää näppäimistöstään ilmoille puolueen kannan vastaisen sammakon, joka enterin näpäytyksen jälkeen tallentuu palvelimille ja on sieltä tuleva lööppeihin, ennemmin tai myöhemmin. Torin laidoilla käydyissä face2face-keskustelussahan nämä sammakot jäävät pomppimaan pelkästään keskustelijoiden välille, eikä asiasta jää minkäänlaista konkreettista todistetta. Vastuu siirtyy täysin kuulijalle, ei puolueelle.

Tällä en tarkoita sitä, että puolueiden edustajat valehtelisivat. On inhimillistä, että nopeatempoisessa, ehkä jopa provosointia sisältävässä keskustelussa voi sanoa joskus asioita joita ei ehkä pitäisi tuoda julki. Varsinkin, jos keskusteluun osallistuvan poliitikon oma kanta on keskusteltavassa aiheessa puolueen virallisesta kannasta poikkeava.


Toinen mieleeni tullut syy vastavuoroisuuden puutteeseen on resurssien puute, sekä määrällisellä, mutta varsinkin laadullisella tasolla. Onko puolueella jouhevaa keskustelijaa, joka hallitsisi puolueen kannan ja sosiaalisen median työkaluja. Ja jos on, onko hänellä ajallista kapasiteettia alkaa puolueen ”somettajaksi”? Entä kenellä yksittäisellä ihmisellä on oikeus osallistua keskusteluun jonkun puolueen nimissä?


Summa summarum, mielestäni puolue ei sittenkään taida olla oikea taho keskustelemaan asioista sosiaalisessa mediassa, koska puolue ei ole ”konkreettinen” asia vaan ainakin periaatteessa jäseniensä kuva ja eräänlainen instituutio.

Tämän vuoksi näkisinkin unelmieni ”poliittisen sosiaalisen median” paikkana, jossa puolueet toimisivat tarvittaessa keskustelun avaajina ja yhteenvedon laatijoina ja puolueiden edustajat, yksittäiset poliitikot, keskustelisivat aiheista (myös muista kuin puolueiden aloittamista) avoimesti ja aktiivisesti muiden asiasta kiinnostuneiden kanssa. Näin ihmiset havaitsisivat selkeämmin puolueiden välillä ja sisälläkin olevia näkemyseroja ja voisivat siten pyrkiä omalla äänestyskäyttäytymisellään vaikuttamaan kannattamansa puolueen linjaan. Heitän siis haasteen ennemminkin yksittäisille poliitikoille kuin puolueille. Osallistumalla aktiivisesti ja asiallisesti sosiaalisessa mediassa käytäviin keskusteluihin tuotte itseänne ja puoluettanne esille ympäristössä, jossa voi tavoittaa paljon asiallisia, mutta myöskin kriittisiä potentiaalisia äänestäjiä.

Ja itse puolueiden mielipiteiden suuret linjauksethan löytyvät puolueohjelmista... tai niiden rivien välistä.

Minä , mukavuudenhaluinen, laiska vai ympäristöystävällinen? Vai osa hukattua sukupolvea?

Olen jo muutaman vuoden verran miettinyt itsekseni ja kerännyt rohkeutta/ etsinyt oikeaa ajankohtaa hetkelliseen irtaantumiseen työelämästä ja keskittymistä koti- ja harrasteaskareisiin. En siksi, ettenkö arvostaisi työtäni, vaan jutun juju piilee siinä, että arvostan perheeni ja harrastuksieni parissa vietettyä aikaa työtä enemmän. Jopa sen verran enemmän, että olisin valmis tulemaan ainakin hetkellisesti toimeen hieman kapeammalla tilipussilla voidakseni keskittyä itselleni tärkeimpiin asioihin paremmin. Ja nyt Elinkeinoelämän valtuuskunnan raporttia lukiessa huomaan, että en ole ikäryhmäni ainoa, joka tällaista pohtii. Havahduin pohtimaan, mistä tällainen johtuu?

Olen havainnut tämän työelämän arvostuksen eroavaisuuden eri ikäryhmien välillä käydessäni keskusteluita ja väittelyitä lähimmän työkaverini kanssa kairoja kulkiessamme. Kaverini, kultaisella -60-luvulla syntynyt, ajattelee asioita ja elämää työkeskeisesti eli minun mielestäni vanhanaikaisesti. Minä taas arvostan vapaa-aikaa ja sen sisältöä. Tämä on yleensä lähtökohta väittelyymme, joka ei loppujen lopuksi johda mihinkään rakentavaan :). Yleensä väittelyn tiimellyksessä esille tulee väite, että -70 ja -80-luvulla syntyneet ovat laiskoja ja tottuneita hyvään sosiaaliturvaan ja siihen, että kaikki tuodaan tarjolle vähintään hopealusikalla.

Mistä tällainen sukupolvien välinen suhtautumisero työhön sitten johtuu?

Ehkä tämä työn arvostuksen muutos ikäluokkien välillä heijastuu yhteiskunnan rakennemuutoksesta vuosikymmenien aikana. Olivatko työyhteisöt aiemmin tiiviimpiä ja sitouttivat siten ihmisiä töihin? Entä miten pienimuotoisen maatalouden häviäminen on vaikuttanut ihmisten työkäsitykseen? Ainakin pienempimuotoisessa maataloudessahan työ- ja vapaa-ajan erottaminen on ollut käytännössä mahdotonta.
Voisiko tasa-arvon lisääntyminen työelämässä vaikuttaa tähän? Ennenhän lasten hoito ja kotityöt olivat usein ns. naisten töitä ja miehet tienasivat leivän perheelle. Mutta tänä päivänähän myös naiset ovat työelämässä tienaamassa perheelle tuloja, joten perheiden kokonaistulot ovat suhteutettuna isommat kuin aiemmin. Näin ollen lisääntynyt taloudellinen hyvinvointi mahdollistaa paremmin downshiftauksen.
Tällaisia seikkoja minulle tulee mieleen, kun pohdin näkemyserojen syitä.

Olenko minä sitten laiska persoona, joka on tottunut tulemaan valmiiseen pöytään?

Mielestäni en ole laiska, mukavuudenhaluinen kyllä. Ja minun mukavuudenhaluani tyydyttää enemmän laadukas vapaa-aika perheen ja harrastusten parissa kuin vapaa-ajan kustannuksella hankittu taloudellinen yltäkylläisyys. En koe saavani työnteon ansiosta ”kirkkaampaa kruunua” vaan elämäni laatua kohottavat asiat liittyvät perheeni hyvinvointiin.

Ei, en ole rahassa mitattuna rikas, enkä ole perinyt mitään. Olen ”normaali” duunari ja perheenisä, ja tulojen perusteella perheemme luokitellaan yleisimmin alempaan keskiluokkaan. Mutta kuten jo vanha sananlasku sanoo; ”ei ne suuret tulot, vaan pienet menot”. Säästeliäillä elämäntavoilla voi myös Matti Meikäläisellä olla vara downshiftaukseen. Loppujen lopuksi nämähän ovat vain arvovalintakysymyksiä.

Mutta voiko downshifting yleistyessään heikentää maamme kansantaloutta ja kilpailukykyä merkittävästi? Vai olemmeko jo hukanneet kilpailukykymme ja yhden sukupolven kyvyn arvostaa työtä?...