Ei koiraa karvoihin katsominen...

Sain kokea pari päivää sitten mainittavaa toisen ihmisen huomioimista ja sain samalla opetuksen, ettei ketään pidä tuomita etukäteen jonkin ulkoisen, epäolennaisen asian vuoksi.

Tämä tapahtui, kun olin työreissulla kulkemassa kairoja Levin ja Muonion välillä ja siirtymässä autolla seuraavaan "kulkupaikkaan". Lähdin eräältä metsätieltä ajamaan ja päätielle käännyttyäni huomasin takapuskuriini liimautuvan uudenkarhean Audin. Yhtäkkiä Audi pysähtyi tien laitaan ja kuljettaja hyppäsi autosta ulos. Ihmettelin toimintaa, mutta jatkoin matkaa, koska en tiennyt mitään syytä, miten tämä pysähtyminen olisi voinut liittyä minuun. Parin kilometrin jälkeen samainen Audi alkoi taas lähestyä takapuskuriani. Olin juuri kääntymässä päätieltä pois, joten arvelin, että auto pääsisi jouhevasti ohi, kun löisin vilkun päälle ja hidastaisin vauhtia hyvissä ajoin, kun tie oli kerran tyhjä. Mutta mitä tapahtuikaan; Audikuski hidasti ja vilkutti kääntyvänsä samaan suuntaan! WTF, ajattelin... Tuollainen auto ei ole tulossa oikeasti soramontulle! Tässä vaiheessa päähäni tuli osittain median luoma kuva Audimiehestä, jonka eteen olin kiilannut törkeästi syrjätieltä, ja joka tulisi antamaan siitä minulle palautetta... tai jotain muuta vastaavaa. Pysäytin auton ja menin "hieman" ennakkoluuloisena tiedustelemaan, että mitä asiaa tällä Audikuskilla oikein oli... ja hän ojensi minulle hanskani, jotka olin unohtanut auton katolle laittaessani suksia kattotelineisiin, ja jotka olivat lentäneet hänen eteensä auton katolta! Totaalisen yllättyneenä ja hämmentyneenä kiitin "Audimiestä" ja jatkoimme matkaa, kumpikin omaan suuntaamme.

Jälkeenpäin jäin hieman häveten pohtimaan a) ennakkoasennettani tuntematonta ihmistä kohtaan pelkän automerkin perusteella ja b) sitä, että olisinko minä, "Toyotamies", vastaavassa tilanteessa vaivautunut pysähtymään ja poimimaan minulle tuntemattoman ihmisen hanskat tien päältä... tähän jälkimmäiseen en olisi varmaa vastausta pystynyt antamaan ennen tätä tapahtumaa. Mutta tämän jälkeen lupaan, että jos Sinä, joka luet tämän, unohdat joskus hanskasi (tai jotain muuta) autosi katolle ja ne tipahtavat eteeni, niin toimitan ne takaisin sinulle.

Ja jos Sinä mustan Audin kuljettaja, joka poimit LandCruiserin katolta lentäneet hanskat tien päältä Levin ja Muonion välillä ja toimitit ne takaisin minulle, jostakin syystä satut joskus lukemaan tätä, niin vielä kerran: KIITOS!

Mutta mitä minä teen sosiaalisessa mediassa?

Tämä kysymys heräsi mieleeni, kun luin Outi Lammin kirjoittaman tekstin Ei kevätväsymystä vaan some-väsymystä. Itse olen sosiaalisen median harrastekäyttäjä, joka kuluttaa rajallisesta ”joutoajastaan” melko paljon sosiaalisen median parissa, mutta ei saa siitä sentinkään taloudellista hyötyä. Ainakaan suoranaisesti. Eli mitä minä sitten somesta hyödyn?

Käytän somen sovelluksista pääasiassa, yllätys yllätys, Facebookia ja Twitteriä. Molempiin lähdin mukaan reilu vuosi sitten, mutta twitterin ensimmäinen ”käynnistysyritys” jäi puolitiehen. Syynä tähän oli se, että vuosi sitten twitter oli vielä Suomi-mittakaavassa hyvin hiljainen ja oma tietämykseni somessa toimimisesta oli nolla. Näin ollen en osannut toimia ”cocktailtilaisuudessa” sosiaalisesti oikein, joten keskityin ensimmäisen vuoden ajan Facebookin käyttöön, koska se on helpompi ”käynnistää”. Tämä johtuu varmaan siitä, että fb:ssa toimitaan pitkälti ihmisten kanssa, jotka tunnet etukäteen.

Mitä facebook on minulle sitten vuodessa antanut?

En ole lähtenyt haalimaan facebookissa ylettömiä määriä kavereita itselleni, koska mielestäni kohtuullinen kaverimäärä auttaa pitämään ”homman hanskassa” ja vuorovaikutuksen aktiivisena. Mutta olen facebookin avulla saanut uudestaan yhteyden useaan ajan saatossa hävinneeseen kaveriini ja muutaman kanssa yhteys on palannut hyvinkin tiiviksi (IRL-tapaamisia, tiivistä soittelua, meilejä yms.). Minulle jo yhdenkin tällaisen ajan aaltoihin kadonneen ystävän löytyminen merkitsee niin paljon, että en koe fb:n takia näyttöpäätteen tuijottamiseen käytettyä aikaa resurssin haaskaamisena.
Kadonneitten kavereitten ja ennalta tuntemattomien sukulaisten löytämisen lisäksi fb on auttanut minua verkostoitumaan harrastuksiini kuuluvan järjestötoiminnan muiden toimijoiden kanssa laajemalla säteellä.

Entä onko Twitter ollut minulle muuta kuin epäonnistunut käynnistysyritys?

Loin itselleni uuden twittertilin muutama kuukausi sitten, kun totesin, että fb alkaa olemaan ”hanskassa”, enkä halunnut uskoa aiempaa epäonnistumistani twitterin kanssa. Tällä kerralla opiskelin perusteet, lyhenteet etc. ennen aktiivista käyttämistä ja kun pari ”oikeaa” henkilöä löysi minut, niin se oli siinä… Muutama keskustelu ja retweeteistä poimittu uusi seurattava ja ”twitterin perusteet käytännössä”-opintojakso oli alkanut (ja jatkuu edelleen :) )…
Mitä twitter on sitten minulle antanut? Näin parin kuukauden käytön jälkeen voin todeta saaneeni twitterin kautta muutamia todella hyviä keskusteluita itseäni kiinnostavista aiheista ja mielenkiintoisia kontakteja ihmisiin, joihin en olisi IRL törmännyt todennäköisesti ikinä. Arvokkaita asioita.

Tietysti some on paljon muutakin kuin edellä mainitut asiat ja mielestäni esim. twitterin ja fb:n yksi hyvä puoli on siinä, että voit ohjata niiden tarjoamaa sisältöä mieleiseksesi omilla valinnoillasi. Kenet otat kaveriksesi, ketä tai mitä #hashtagia seuraat … toiset haluavat #taskubileet, jotkut haluavat uutissyötettä, jotkut keskustelua jne.

Minulle some on kavereita, uusia kontakteja, keskusteluja, enemmän tai vähemmän vakavasti, ja joskus #taskubileitä tai pelejä. Toisinaan aktiivisemmin, toisinaan taas passiivisemmin... Ihan oman fiiliksen mukaan :)

Viekö kuva internetissä yksityisyyden?

-Sinullakin on facebooktili? Tiesitkö, että yksityisyytesi on vaarassa! Henkilöllisyytesi voidaan kohta etsiä netistä kasvokuvan perusteella!

-Niin?!

-Ja sitä voidaan käyttää ties mihin!

-?

Tällaisen hieman ”kiihkeän” kahvitaukokommentoinnin kohteeksi jouduin viikon alun kunniaksi… Ja taustanahan tähän oli tietysti mm. Ylen julkaisema uutinen Recognizr –kasvojentunnistusohjelmasta.

Mutta muuttaako tällainen palvelu pohjimmiltaan mitään? Oikeasti?

Jos joku haluaa tosissaan tietää toisen ihmisen henkilöllisyyden, niin tokkopa se nyt niin vaikeaa on, ilman kuvaamistakin. Esimerkiksi erilaisten maksutapahtumien yhteydessä levittelemme erilaisia korttejamme ja henkilöllisyystodistuksiamme hyvin huolettomasti, välittämättä, että ympärillä olevat ihmiset saattavat nähdä siitä henkilötietomme. Autoissamme (suuri osahan sellaisenkin omistaa) on rekisterikilpi, jonka avulla voi saada selville henkilön nimen lisäksi yllättävän paljon tietoa jopa henkilön sidoksista eri yrityksiin. Ja jos liikut firman autolla, niin firman kauttahan henkilöllisyytesi on mahdollista selvittää helpostikin, riippuu tietenkin firmasta, koosta ja julkisuustasosta. Sitten vielä osa ihmisistä levittää hyvin henkilökohtaisia tietoja itsestään ja välillä muistakin puhuessaan kännykkään julkisella paikalla… Ja näitä keinojahan riittää, vain mielikuvitus on rajana!

Entä mitä sillä nimellä saa sitten irti. Tietysti nämä normaalit puhelinnumeron ja asuinpaikan, jos niitä ei ole erikseen salannut. Mutta huomionarvoisin seikka minusta on netissä oleva tieto. Mitä tietoja ihminen on itsestään nettiin syöttänyt? Netti on siitä petollinen paikka, että siellä tehdyt mokat ja asiattomuudet voivat pullahtaa esiin uudestaan ja uudestaan samanlaisina kuin ne sinne on aikoinaan syöttänyt, kun "oikeassa" elämässä hölmöilyt painuvat ajan myötä unholaan tai muuttuvat hauskoiksi jutuiksi, tapauksesta riippuen.

Mutta; viekö kuva internetissä yksityisyyden? –Mielestäni ei.

Uudet henkilöllisyyden selvittelyä helpottavat sovellukset (kuten esim. yllä mainittu Recognizr) eivät minun näkemykseni mukaan ole suoria uhkia ihmisen yksityisyydelle. Ne ovat vain välineitä, jotka helpottavat muiden pääsyä tietoihin, jotka itse olemme erilaisiin järjestelmiin antaneet. Yksityisyyden suurin ”tietoturvariski” on siis näkemykseni mukaan ihminen itse. Olemmeko joskus antaneet nettiin sellaisia tietoja itsestämme, jotka olisimme voineet jättää antamatta. Hain tietoni googlesta tätä asiaa pohtiessani, enkä löytänyt sieltä mitään yllättävää; työ- ja harrastusjutut, oppilaitoksista valmistumiset, myynti-ilmoitukset jne. Ei mitään raflaavaa tai katumisen arvoista. Joten jos jollakin alkaa jostakin syystä kiinnostamaan henkilöllisyyteni ulkoisen olemukseni perusteella, niin ei muuta kuin kuvaamaan :). Tosin helpommalla henkilöllisyyteni saa selvitettyä face 2 face keskustelulla.

Ei, en pidä tällaisia uusia sovelluksia välttämättä tarpeellisena. Mutta mielestäni tavallisen tallaajan ei tarvitse pelästyä ja paeta ”nettimaailmasta” näiden sovellusten vuoksi jos on käyttänyt maalaisjärkeä jakaessaan tietojaan ja mielipiteitään netissä.

Pidetään vain käyttäytymisnormit mielessä samalla tavalla netissä kuin netin ulkopuolellakin ja muistetaan vanha sananlasku: ”Ei nimi miestä pahenna jos ei mies nimeä”.

Miksi politiikka ei kiinnosta?

Ohessa muutamia erilaisissa keskusteluissa esiin tulleita mietteitä siitä, miksi politiikka ei kiinnosta ja äänestysprosentti vain jatkaa laskuaan.

1. "Poliitikot ovat vieraantuneet arjesta"
Poliitikot, ainakin julkisuudessa näkyvät, voidaan pääasiassa jakaa kolmeen kategoriaan:
- ikipoliitikot, jotka ovat olleet eduskunnassa jo noin neljällä eri vuosikymmenellä ja unohtaneet normaalin "9 to 5" duunarin arkihuolet.
- nuoret kasvatit, jotka ovat lukeneet valtiotieteitä ja siinä samalla toimineet puolueen eri toimielimissä ja kasvaneet puolueen politiikkaan, mutta heillä ei ole omakohtaista elämänkokemusta työelämästä politiikan ulkopuolelta
- "julkkispoliitikot", jotka saavat tarvittavat äänet nimellään ja naamallaan, vaihtelevalla asiaosaamisella varustettuja

2. "On ihan sama kuka siellä on vallassa, se ei vaikuta päätöksiin. Puolueita ei erota toisistaan"
Pari esimerkkiä tästä:
-Ydinvoimaloita rakennetaan ja suunnitellaan lisää, vaikka luontoarvoja korostavien ryhmittymien suosio on ollut jo pitkään kasvussa.
-Maaseutu autioituu ja asutus keskittyy, huolimatta siitä, että historiallisesti syrjäseutujenkin asioita ajavat ovat olleet merkittävillä paikoilla valtakunnan politiikassa jo lähes vuosikymmenen
-Puolueiden ohjelmia ei juuri erota toisistaan muuten kuin katsomalla kannesta puolueen nimen

3. "Tietääkö ne itsekään, mitä ne haluaa?"
Esimerkiksi, poliitikot puhuvat työurien pidentämisestä ja nuorten opiskeluaikojen lyhentämisestä samalla kun yhteiskunnassa työttömyys (niin nuorten kuin vanhempien keskuudessa) kasvaa ja työpaikat katoavat maasta. Tai poliittiset päättäjät hakevat kunnissa säästöjä keinoilla millä hyvänsä, mutta eivät ole itse valmiita luopumaan esim. yhden kokouksen kokouspalkkiostaan symbolisena eleenä säästötoimiin. Ristiriitaista.

Mikä saisi meidät sitten innostumaan yhteisten asioittemme hoidosta? Haluaisin nähdä, että se olisi positiivisuuden kautta syntyvä Me-henki, joka nostaisi demokratian ja poliittisen vaikuttamisen arvostusta. Jotta tähän olisi mahdollisuuksia, niin politiikan toimijoissa tulisi tehdä selvä, mutta kuitenkin asteittainen sukupolven vaihdos ja päätöksenteosta tulisi tehdä erittäin läpinäkyvää, jotta ihmiset näkisivät, että päätöksiä tekevät loppujenlopuksi äänestämämme poliitikot (vai tekevätkö?!), eivätkä kasvottomat taustavaikuttajat, virkamiehet ja työryhmät(Luottamus!). Kuitenkin pieni pessimisti sisälläni pelkää, että muutos tapahtuu negatiivisuuden kautta osin hallitsemattomasti, ja kaikkea muuta kuin rakentavasti.
Mutta, muutos on kuitenkin lähiaikoina tulossa, toivottavasti, koska demokratia ei tule kestämään toimivana tällaista äänestyspassiivisuutta pitkään. Ja kuitenkin W. Churchillin toteamus, että "demokratia ei ehkä ole täydellinen valtiomuoto, mutta emme ole tähän mennessä parempaakaan keksineet" (ei välttämättä tarkka käännös, mutta ajatus!), on edelleen nähdäkseni totta.
Paras asia tässä on, että se muutos voi ja täytyy lähteä meistä yksilöistä! Mutta miten?